Matkalla tuntemattomaan

16.11. ESPOOSSA

Ihan hullua tämä kaikki, mutta jotain niin oikeaa. Istun patjallani nojaten seinään 34 neliöisessä yksiössäni. Olen lattia ihminen. Nojaan tyynyihin. Olen rajannut jopa pienen yksiöni puoleen. En tarvitse enempää. Kaapissa turhaan notkuneet tavarat ja huonekalut, jotka vaan seisovat paikallaan tuoden tyhjyyttä ovat hävinneet omaan tahtiinsa uusiin koteihinsa. Tuoneet iloa ja valoa heille, jotka niitä tarvitsevat. Näiden kautta on tapahtunut mukavia ihmis kohtaamisia. 

Paljonkaan ei ole enää jäljellä. Kaksi viikkoa aikaa tyhjentää asunto, joten voi olla ettei jäljelle jää mitään varastoitavaa. Tässä istuessani ja kirjoittaessani tätä kynttilänvalossa mietin; Mitä jäljelle jää kun kaikki turha riisutaan? Muutosta voisi sanoa eräänlaiseksi kuolemaksi, jota seuraa tyhjyys, tässä ja nyt hetkessä vahvasti olemisen sietämätön keveys.

"Mikä on se sana joka viimeksi sanotaan

Mitä jää kun lopultakin irrottaa

Kun mitään ei voi viedä täältä mukanaan

Mitä jää kun kaikki turha riisutaan"

-Viitasen Piia sanoitti hyvin-

MITÄ IHMINEN TARVITSEE OLLAKSEEN ONNELLINEN?

Mitä enemmän tavaraa lähtee sitä helpompi minun on hengittää. Tuntuu, että taakka harteiltani poistuu pala palalta. Samalla pelottaa suuri tuntematon. Jokin kutsuu kulkijaa. Tilanne on kuitenkin se, että olen matkalla jonnekin, en tiedä vielä minne. Ei ole selvää suunnitelmaa ja se on pelottavaa. Tunne on kutkuttavakin. Jonnekin on edettävä muttei tiedä minne. Vanhaa energiaa on vielä pienesti tässä asunnossa. Tavaroissa, jotka häviävät yksitellen, on mielenkiintoista tietää mitä tilalle tulee. Vapaus tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä vaatteeni mahtuvat kahteen matkalaukkuun mukaan lukien pyyhkeet ja liinavaatteet. Menneisyys on puhdistettu totaalisesti. Tunne siitä, että on vain jatkettava matkaa, tuntuu välillä raskaalta, mutta sen hyväksyminen ettei tähänkään voi jäädä on ensiarvoisen tärkeää. Luulin jo löytäneeni kodin, mutta ei elämä tunnu hyvältä. Omaan sisäiseen kokemukseen täytyy saada luottaa. Elämäni on pysähtynyttä. Haluan lähteä katsomaan olisiko maailmalla minulle jotain annettavaa.

Minun ei tarvitse etsiä itseäni, olen itseni löytänyt kaiken vanhan taakan alta. Eikä minun tarvitse paeta mitään. Tiedän kuka olen selvemmin kuin koskaan. Kaikki just nyt on loppuunsaatettu mikä eroaa huomattavasti aiemmilta reissuiltani. Tämä on myös helpotus. Tuntuu hyvältä ja oikealta.

Edessäni suuri tuntematon

Jotain hyvää alkaa tulla, kun kaikesta vanhasta luopuu. Ajoittain luopuminen on tuottanut läpikäytävää surua. Jokainen tavara, josta luovun on muisto jostakin. Ihmiset, jotka jäävät kärryiltäni, täytyy jäädä, yhteinen matka on kuljettu, mutta ei tämä helppoa ole. Vaatii paljon hyväksymistä, itkuakin. Pohjalla sisimmässäni kuitenkin tieto, että matkani jatkuu. Sen täytyy jatkua. Ehkäpä jonnekin suomen rajojen ulkopuolelle. Ovi jätetään raolleen, jotta voi palata, jos haluaa. En polta siltoja takanani.

Kiitän kaikkia kohtaamisiani ihmisiä yhteisestä matkasta tähän asti! Olen kiitollinen kaikesta, kokemuksista ja ihmisistä. 

Näin on aina ollut, elämäni on ollut täynnä ihmisiä. Nämä ovat auttaneet minua eteenpäin, kukin omalla tavallaan. Toiset jäävät, toiset lähtevät. En pidä kiinni liikaa kenestäkään tai mistään. Tämä on vapautta. Rakkaus on vapautta. Ihmisen on annettava mennä. Jos suon sen itselleni, suon tämän myös lähipiirilleni. Mutta otan myös vastaan sitten myöhemmin, jos joku haluaa palata, jatkukoon yhteinen matkamme.

"Matkalaukku mukana vain, tiedä en minne askeltain, kohti tuntemattomia polkuja, vapaus taskussain, määränpää tuntematon" 

-teksti Kirsi, kuva Pixabay

Seuraa matkaani☀️

Minne päädyn seuraavaksi, sitä tiedä en🚶‍♀️

Adios amigos😊